Tunteiden vuoristorataa

Näiden, pikkuneidin kuuden ensimmäisen vuoden aikana, on kyllä tunteita ollut. Negatiivisista tunteista puhuminen on vaikeaa ja tuntuu, että niitä pidetään jotenkin paheksuttavina, mutta normaaliahan se on. Eihän allergiakaan mikään positiivinen juttu itsessään ole.
Tunteita on ollut epätoivosta sääliin, ilosta suruun ja pelkoon tai raivoon ja kaikkea siltä väliltä.

Epätoivoa on ollut alkuaikana, kun sen maidon kanssa oli ongelmia, kun kela ei korvannutkaan maitoa, kun ei meinannut löytyä sopivia ruokia. Epätoivoa on ollut ihan lähiaikoinakin, kun neiti ei ole suostunut syömään edes kaikkia niitä ruokia mitä voisi syödä.
Epätoivoa on välillä aiheuttanut lomareissut, kun aina pitää miettiä yhden lapsen ruoat erikseen ja onko matkan varrella paikkoja, jossa lapsi voi syödä jotain. Alkuaikoina oli epätoivoisia öitä, kun ensimmäiset neljä vuotta neiti tuli joka yö viereen ja kynsi ja raaputteli itseään niin etten minäkään nukkunut. Tai, kun se itki ja raivosi yöllä pari tuntia putkeen, herättäen muutkin lapset.

Surullinen olo on välillä, kun vie lapsen kaverisynttäreille tai menee jonnekin kylään ja aina pitää laittaa eväsrasia mukaan. Tai jos olen ollut huono äiti ja unohtanut ottaa mukaan jonnekin tämän lapsen eväsrasian. :( Surullisuutta tunnen myös, kuten jo jossain edellisissä mainitsin, tytön ekasta puolesta vuodesta. Joskus mietin, että mitä se kaikki on tehnyt psyykkiselle kehitykselle.

Sääliäkin olen tuntenut omaa lasta kohtaan. Ehkä osin sääli ja surullisuus kulkee käsikädessä. Aina samat ruoat ja herkut. Ei mitään uutta. Ihoa kutittaa ja äitikin välillä vaan tiuskii.. :(  Sääliä tunsin myös silloin, kun sairaalan labrassa otettiin verikoetta ja täti vaan kaivoi ja kaivoi kättä eikä saanut verta tulemaan. Tyttö oli kuitenkin reipas ja istui koko ajan hiljaa paikallaan.

Pelko on ollut läsnä sairaalassa altistustilanteissa ja suurempana kotona vahinkoaltistuksissa. Pelko siitä miten omalle lapselle käy. Tuleeko niin iso reaktio ettei siitä selvitä, tai ei ehditä ajoissa hoitoon.  Pelko siitä, kun päivähoito alkoi, että miten ruokien kanssa sujuu (no hyvin on sujunut) ja nyt tietenkin pelko iskee sitten seuraavaksi ruoista kouluun meno vaiheessa.

Iskuja vyön alle on myös ollut tytön omat toiveet, lauseet ja kysymykset. "teidän ruoka haisoo niin hyvälle, voi kun mä voisin syödä sitä" "Miksi mulle piti tulla tämmönen allergia?" "Miksi mua pitää joka ilta suihkuttaa ja rasvata, kun muita meidän perheen lapsia ei tarvi?" "Mä äiti haluaisin tämän ihon jo pois!" :(

Väsymyksen ja raivon partaalle mut ajoi, muutama vuosi sitten, jokailtaiset rasvaustappelut. Nyt myöhemmin ajatellen ihoa varmaan kirveli kovasti, kun se oli niin rikki ja siihen lyötiin vettä sisältävää rasvaa. Vaikka sitä rasvaraivoa oli semmosillakin rasvoilla jotka ei kirvellyt. Mä aloin jo alkuillasta kauhulla odottamaan rasvauksia, kun toinen niin laittoi vastaan. Pakko oli kuitenkin rasvata, kun muuten iho meni vielä huonommaksi.
Onneksi sitten mieskin heräsi ajattelemaan ja siitä lähtien ollaan nyt rasvattu vuoroilloin. Toki neitikin on rauhoittunut ja antaa rasvata, mutta vieläkin pitää, useampana iltana, kitinällä riisua vaatteet ja käydä suihkussa.. välillä kaikki menee ilman kitinää ja sillon on ihan mukava rasvata. Selitetty on miksi rasvataan jne.

Iloakin tässä on välillä tunnettu. Toki neiti itse tuo iloa, kun on humoristinen ja valoisa tyyppi noin muuten, mutta jos ajattelee nyt vain allergian kannalta. Iloa on ollut, kun on löytynyt joku ruoka josta tyttökin tykkää. Tai, jos altistus on mennyt melkein hyvin (tarkoittaa, että on selvitty ei henkeä uhkaavilla oireilla). Ja yksi iso ilon aihe, jonka vuoksi piti muutama kyynelkin tirauttaa, oli peurungan sopeutumisvalmennuskurssi ja valmiit ruoat. Ensimmäinen reissu, kun ei tarvinnut erikseen miettiä mitä tyttö syö ja missä. Sain palauttaa vaan kaavakkeen jossa oli tytön käyttämät ruokaineet. Ruoka tuli valmiina viisi(!!!) kertaa päivässä.
Muumimaailmassakin oli viime kesänä iloinen yllätys, kun löytyi neidillekin sopivaa ruokaa muumimamman keittiöstä. Toki ihan sikakallista, mutta siitä ilosta, että kaikki sai syödä paikan päällä ruokaa, ostettiin se sieltä.

Kaikenlaisia tunteita on siis menty. Pitänyt itsellekin tehdä selväksi, että negatiiviset tunteet on sallittuja ja ne kuuluu osana elämää. Niin normaalia, kun allergiaelämää.