Pieni ja pippurinen tyttö syntyi syksyllä 2006. Pieni (4180g ja 52cm) oli kova syömään.. ja itkemään. Jo laitokselta lähtien oli itkuisuutta. Muistan lastenhoitajakin "moittineen", kun ei edes tuttiin tai asennonvaihtoon tyytynyt.
Kotona ensimmäiset viikot meni sumussa, kun pieni valvotti yöllä neljäänkin saakka itkien ja esikoinen vaati huomiota jo aamulla kello 07.00.
Jos jotain hyvää tuolta ajalta ajattelen, niin yöt tuli surffattua ihania kakkublogeja tutkien. Siitä sainkin kotiäitivuosille hyvän harrastuksen. Huonoa taas sitten oli se, että sairastuin masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön. Meni puoli vuotta, ennen kun tajusin, että mulla on ihana pieni tyttövauva. Vauvan ensimmäisestä, tärkeästä puolesta vuodesta koen varmasti aina syyllisyyttä. Niin kovin mekaanisesti hoidin tuota ihanaa pientä nyyttiä.
Vauvan itkuisuutta ei oikein noteerattu mitenkään. Koliikkia, sanottiin. Tarjottiin gavisconia, mutta eihän se edes paljon pulautellut. Itki vain koko ajan. Kyseltiin röyhtäyttämiset ja "pierujumpat." Voi kyllä, kaikkea kokeiltiin.
Ensimmäisen kerran asiaan havahduttiin, kun pieni ja pippurinen tuli 3kk:ta. Sitten alkoi iho oireilla. Lehahteli ja meni rikki. Aluksi posket ja polvi- ja kyynärtaipeet. Sitten koko iho. Alettiin puhua mahdollisista allergioista. Puhuttiin imetysdieetistä eikä mulla ollut hajuakaan mitä se on.
Lähete laitettiin sairaalaan lastenpolille. 6kk ikäisenä pieni ja pippurinen pääsi ensimmäisen kerran sairaalaan lääkärin vastaanotolle.
Tästä lähdettiin. Aika oli raskas ja tuntuu edelleen raskaalta ajatella, vaikka siitä on jo 6 vuotta aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti